Venäläiset kollegat tervehtivät lyhyesti – Näin valvotaan 54 kilometrin merirajaa

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Itäisellä Suomenlahdella vartioidaan Suomen ja Venäjän välistä merirajaa. Venäjä on aina ollut kiinnostunut kaakonkulman resursseista. Mereltä voidaan tulla myös laittomasti maahan.
Kevyehkö lounaistuuli puhaltaa, kun Hurpun merivartioaseman venepartio lähtee liikkeelle itäisellä Suomenlahdella, Virolahdella.
Hurpussa on Suomen itäisin merivartioasema. Siellä työskentelee reilut parikymmentä Rajavartiolaitoksen rajavartijaa vuoroissa, kellon ympäri vuoden jokaisena päivänä. He valvovat Suomen ja Venäjän välistä 54 kilometrin pituista merirajaa, josta muutama sata metriä kulkee saarilla.
Vene suuntaa kohti pohjoista, ensimmäiselle rajamerkille. Yhteensä merirajalla on kuusitoista rajamerkkiä.
Kännykkään on tullut hetki sitten viesti teleoperaattorilta: Tervetuloa Venäjälle! Nettiyhteyttä ei ole. Vastarannalla, vajaan kilometrin päässä, näkyy tuuheaa mäntymetsää. Se on Venäjää.
Paikallisille metsäalue on osa vanhaa Virolahtea, joka menetettiin Neuvostoliitolle toisen maailmansodan päätyttyä. Rajan taakse jäivät useiden sukujen tilat ja muistot. Nykyään siellä ei ole juuri mitään, koska alue on Venäjän rajavyöhykettä eikä sinne saa rakentaa.
Ensimmäinen rajamerkki sijaitsee lähellä "valkoista luotoa". Se näkyy jo kauas, koska luoto on kuin happohyökkäyksen jäljiltä. Merimetsot ovat paskoneet sen valkoiseksi.
Partioveneen kannella seisovat Rajavartiolaitoksen päällikkö, kenraaliluutnantti Pasi Kostamovaara ja Suomenlahden merivartioston apulaiskomentaja Mikko Hirvi. He tähyilevät valkoista luotoa ja pohtivat, miltä merimetson liha maistuu.
Makuasiaan saadaan tulevaisuudessa ehkä laajempi mielipide, sillä Petteri Orpon hallitus on päättänyt siirtää aiemmin tiukasti suojellut merimetson ja valkoposkihanhen metsästyslain piiriin.
Ensisijaisesti Rajavartiolaitosta kuitenkin kiinnostaa hallituksen kaksi erityistä lakihanketta. Niin kutsuttu käännytyslaki ja rajavartiolain uudistus, joka antaisi laitokselle mahdollisuuden käyttää rajan tuntumassa teknologiaa, jolla voidaan tunnistaa ja paikantaa esimerkiksi matkapuhelin.
Partiovene kääntää keulan etelään, suuntana Huovarin saari.
Kaksi dieselmoottoria pauhaavat äänekkäästi, ja matkavauhti 15-metrisellä veneellä kiihtyy nopeasti kolmeenkymmeneen merimailiin eli noin 55 kilometriin tunnissa.
Partiovene on vankkaa tekoa. Sillä pystyy ajamaan kovassakin merenkäynnissä. Nyt meri on rauhallinen eikä vene pomputa juuri lainkaan.
Hytissä kuluu radiotaajuudelta ajoittain eri kielillä puhetta, viestejä, joihin partiovenettä ajavat rajavartijat vastaavat, jos tarve vaatii.
Lyhyen matkanteon jälkeen radiosta kuuluu muutama sana venäjää. Venepartion päällikkö, kapteeniluutnantti Lauri Warjus toteaa, että venäläiset kollegat rajan takaa vain tervehtivät lyhyesti. Se on kuulemma tavanomaista niin merellä kuin maastossa. Kumpikin taho hoitaa työtään. Välit ovat ammattimaiset.
Huovari on yksi Suomen itäisimmistä saarista, johon pääsevät myös siviilit. Siihen vaaditaan kuitenkin Rajavartiolaitoksen myöntämä rajavyöhykelupa. Niitä myönnetään Suomen koko rajavyöhykealueelle vuosittain noin 10 000.
Rajavyöhykeluvan saa, jos siihen on esimerkiksi asumisesta, ammatista, elinkeinosta tai harrastuksesta johtuva hyväksyttävä syy. Erityisesti harrastustoimintaan liittyvissä lupahakemuksissa lupia syynätään tarkemmin. Täytyy perustella, miksi harrastuksen pitää tapahtua juuri rajavyöhykkeellä.
Karulla Huovarin saarella on Rajavartiolaitoksen muutaman kiinteistön lisäksi 27 pientä mökkiä, joita kutsutaan "kalaputkiksi".
Putkat ovat yksityisten sukujen omistuksessa. Aiemmin ammattikalastajat käyttivät niitä aktiivisesti ulkomeren kalastustukikohtina ja niissä yövyttiin. Nykyään ammattikalastusta Huovarissa ei ole ja kalaputkien käyttö on vähentynyt.
Huovarin saaren kohdalla sijaitsee rajamerkki numero kymmenen. Saari kuuluu itäisen Suomenlahden kansallispuistoon. Siellä olevaan Rajavartiolaitoksen tutkaan on kytketty myös kamer...