Tie Pekingiin kulki Yhdysvaltojen kautta – Jon Sallinen on Suomen olympiajoukkueen tuntematon suuruus

Tällä viikolla OlympiaCastin vieraana on Tero Seppälä. Tammikuussa 1996 syntynyt Seppälä on noussut viime vuosien aikana Suomen menestyneimmäksi miesampumahiihtäjäksi. Olympiatalven alku on ollut Tero Seppälälle lupaava, sillä taso on alkanut vakiintua 16 parhaan joukkoon maailmancupissa. Täten piikitkin – muun muassa kaksi viidettä sijaa – ovat lähestyneet jo palkintokoroketasoa. - Ampumapuoli on ollut tosi hyvää – erityisesti joulukuussa. Se on ollut kymmenisen prosenttia parempaa kuin vuosi sitten. Myös hiihto on kehittynyt noin 15 sekuntia kympillä; kun kisat ovat tiukkoja, sekin nostaa sijoitusta 5-7 pykälää. Nämä yhdessä, niin sitten parannetaankin jo aika rutkasti, Seppälä niputtaa. Moni asia selittää tällä kaudella nähtyä tasonnostoa. Valmistuminen metsätalousinsinööriksi on vapauttanut aikaa ja energiaa huippu-urheilulle, ja samaan aikaan Seppälän arkivalmentautuminen Joensuussa on tehostunut Anatoli Hovantsevin tultua tiiviimmin mukaan valmennukseen. Vaikuttavuus etenkin ammuntavarmuuteen ja -nopeuteen on ollut ilmeinen. - Viime keväänä mietimme, millä minusta saataisiin kaikki potentiaali irti. Viime talvi oli tasainen, mutta sieltä puuttuivat ne huippusijoitukset. Esa Haapala oli sitä mieltä, että nyt tarvitaan Anatolia, jonka tunsin jo entuudestaan ja johon luotan. Saimme Joensuun ympäristöstä hyvin tukijoita hoitamaan hänen palkkaustaan. Olen tosi tyytyväinen, että ohjattuja harjoituksia on ollut huomattavasti enemmän, Seppälä selvittää. Haapajärven Kiiloja edustava Seppälä on toisen polven olympiaedustaja ampumahiihdossa. Olympiatasolla Seppälä ylitti isänsä Timon saavutukset – viestin viitossijaa lukuun ottamatta – jo PyeongChangissa 2018. Ampumahiihto on lajina kiehtova sekoitus kestävyys- ja tarkkuuslajeja. Sen takia lajin haltuun ottaminen maailman ehdottomalla huipputasolla on urheilijoille haaste, joka täytyy kesyttää kerta toisensa jälkeen uudestaan. - Anatoli on tuonut vielä enemmän täksi vuodeksi sitä ajatusta, että tarvitaan ampumahiihtoharjoittelua. Ei ole erillistä ampuma- ja hiihtoharjoittelua. Kestävyyspohjaa on tietenkin tärkeä rakentaa kesällä ja syksyllä, mutta on tärkeää, että ammuntaa tulee käytännössä päivittäin joukkoon, jotta keskittyminen ei mene vain toiseen osa-alueeseen, Seppälä alleviivaa. Seppälä on saanut matkalla kohti maailman huippua apua myös maastohiihdon maailmanmestarilta Matti Heikkiseltä. Millaista apua? Se selviää Seppälän OlympiaCast-haastattelusta.

19 Tammi 202244min

Tällä viikolla OlympiaCastin vieraana on Santeri Kiiveri. Kiiveri kuuluu Suomen kapeaan, mutta terävään kärkiurheilijoiden joukkoon maaliskuussa käytävissä Pekingin paralympialaisissa. Santeri Kiiveri syntyi maaliskuussa 2000, ja syntymästään asti hän on kärsinyt olkahermopunoksen syntyvauriosta oikeassa kädessään. Kiiveri ei ole antanut vaurion häiritä elämäänsä, ja jo nuorella iällä hän on noussut maailman parhaiden para-alppihiihtäjien joukkoon. - Jo ala-asteen lopulla pärjäsin kovatasoisissa aluekisoissa vammattomien puolella, kun käsien merkitys oli lyhyillä kepeillä lähinnä tasapainottava. Silloin tajusin, että tähän lajiin voisi panostaa kunnolla. Siinä vaiheessa itselläni ei ollut vielä hajuakaan mistään parakisoista – kunhan vain kilpailtiin, kun se oli kivaa. Ala-asteella lähdin jo ensimmäistä kertaa treenaamaan Itävallan jäätikölle, Kiiveri muistelee. PyeongChangissa 2018 Kiiveristä tuli ensimmäinen 2000-luvulla syntynyt suomalaisurheilija paralympialaisissa. Heti ensimmäisissä paralympialaisissaan Kiiveri sijoittui pujottelussa neljänneksi, ja menestyspotentiaali on vankka myös Pekingissä – sekä torstaina käynnistyvissä MM-kisoissa Lillehammerissa. Uransa toistaiseksi parhaana saavutuksena Kiiveri pitää pujottelun maailmancupin kokonaisvoittoa 2019-2020. Suorituksen arvoa nostaa se, että alkuvuodesta 2019 Kiiveri koki harjoitustilanteessa dramaattisia – lähes fataaleja – hetkiä, jotka pitivät hänet pitkään rinteestä poissa. - Pyörryin kesken laskun, ja hengitystiet menivät umpeen. Olen kiitollinen valmentajalleni, että hän tajusi vetää kielen pois – muuten en olisi varmaan tässä puhumassa. Se oli aikamoinen stoppi. Sitten olin tutkimuksissa pari kuukautta. Mitään vakavampaa ei löytynyt, mutta kyllä tuollainen pysäyttää itseni lisäksi myös läheiset, Kiiveri kertaa kauhunhetkiään. Paralympialajien lajiryhmävastaava Kimmo Mustonen kuvaa Kiiveriä näin: - Santerin suhteellisen nopea kehitys para-alpin huipulle pohjautuu hänen pitkästä harjoittelu- ja kilpailutaustastaan vammattomien kanssa, kannustavista ja aktiivisesti mukana olevista vanhemmista, Rukan alppilukiosta ja sitä kautta hedelmällisestä yhteistyöstä valmentaja Roman Rozmanin kanssa. Pitkäjänteistä työtä korostava Kiiveri allekirjoittaa näkemyksen. - Erittäin hyvin kiteytetty ja palasteltu. Noista se koostuu. Varsinkin vanhempien tuki on ollut sellaista, että aina on autettu. Jos yksi asia täytyisi valita, en varmasti olisi tässä tilanteessa, jos vanhempiani ei olisi yhtään kiinnostanut. Sillä on päästy koko hommassa liikkeelle.

12 Tammi 202243min

OlympiaCastin syyskauden viimeisen jakson vieraana on Janne Vuorinen. Pesäpallolegenda johtaa nykyisin Olympiavalmennuskeskus Vuokatti-Rukaa ja toimii viiden lumilajin lajiryhmävastaavana Huippu-urheiluyksikössä. Kun sanoo nimen Janne Vuorinen, pesäpallon ystävien lampussa ei tarvitse valon syttymistä kauaa odotella. Ennen kaikkea Sotkamon Jymyn 1990-luvun kultajunan veturina tunnettu Vuorinen on yksi kaikkien aikojen pesäpalloilijoista, joka on voittanut muun muassa yhdeksän Suomen mestaruutta pelaajana ja kaksi pelinjohtajana. - Olen ollut pesäpallossa vuosikymmeniä mukana. Totta kai se on opettanut paljon asioita ja varmasti antanut paljon sekä siviili- että työelämään. Olen kiitollinen, että olen saanut tuollaisen polun kulkea pesäpallon parissa junioripelaajasta huipputasolle ja myös valmentajana ja pelinjohtajana, Vuorinen sanoo. Vaikka pelaajauran päättymisestä on jo vuosia, eikä Vuorista viuhkan varressakaan ole enää viime vuosina nähty, huippu-urheilu on yhä tiiviisti osa hänen elämäänsä. Vuorinen toimii nimittäin Olympiavalmennuskeskus Vuokatti-Rukan johtajana. - Olympiavalmennuskeskus on yhteinen foorumi, jossa on eri toimijoita. Meidän alustastamme on pystytty koordinoimaan toimintoja, vahvalla dialogilla lajien kanssa. Lajia hyödyttäviä asioita tapahtuu vääjäämättä, eikä niiden tarvitse jokaiseen asiaan hakea itsenäisesti ratkaisuja. Kun lajeja saadaan yhteen, myös yhteinen ymmärrys kasvaa, Vuorinen kuvaa Olympiavalmennuskeskuksen toimintaa. - Lajien arki on hektistä. Lajit voivat luottaa, että tällainen foorumi tuottaa lisäarvoa heidän arkeensa, eikä kaikista asioista tarvitse itse kantaa huolta. Lajien täytyy aina omistaa oma toimintansa ja he tekevät sen ydintehtävän, mutta meidän tehtävämme on tuottaa siihen lisäarvoa ja vaalia jatkuvuutta – konkreettisten tarpeiden ohjaamana. Vuorisen rooli lumilajeissa on monipuolinen, sillä kuluneella olympiadilla perustetun Olympiavalmennuskeskuksen johtotehtävien lisäksi hän toimii myös Suomen Olympiakomitean Huippu-urheiluyksikössä lajiryhmävastaavana. Vuorisen vastuualueella ovat rinnelajit sekä mäkihyppy ja yhdistetty. - Minun tapani toimia on ollut se, että pyrin luomaan hyvät, luottamukselliset suhteet lajien valmennuksen, urheilijoiden ja liittotason kanssa. Sitten tuomme Olympiavalmennuskeskuksen ja Huippu-urheiluyksikön voiman niistä tarpeista, jotka perustuvat jatkuvuuteen ja sopivasti poikkilajillisuuteen. Olen kokenut sen järkeväksi toimintatavaksi, Vuorinen avaa tuplatyönkuvaansa. - Minulla on ollut hieno tehtävänkuva, kun olen päässyt näkemään asioita sekä Olympiavalmennuskeskuksen että Huippu-urheiluyksikön näkökulmasta. Olen kokenut sen niin, että kaikki on samaa asiaa, kun tehdään lajien kanssa arjessa töitä. Yksittäisiä tehtäviä toki on, jotka liittyvät vain toiseen, mutta samaa kokonaisuutta tässä tehdään molemmissa tehtävissä. Se on ollut hyvin luontevaa.

22 Joulu 202154min

Tällä viikolla OlympiaCastin vieraana on Satu Niittynen, jolla tulee täyteen kaksi olympiadia Suomen Taitoluisteluliiton valmennuspäällikkönä käynnissä olevan olympiatalven päätteeksi. Valmennuspäällikön tehtävään kuuluu taitoluistelussa erityisesti yksinluistelun, jäätanssin ja muodostelmaluistelun huippu-urheilun toiminnan järjestäminen. Naisten yksinluistelussa ja jäätanssissa Suomi on saavuttanut maapaikat Pekingin olympiakisoihin. Suomeen luotiin 2010-luvulla käytännössä tyhjästä jäätanssikulttuuri, jonka avainhenkilö on ollut italialaisvalmentaja Maurizio Margaglio. Yksinluistelun parista jäätanssiin siirtyneet Juulia Turkkila ja Matthias Versluis ovat olleet vuodesta 2016 lähtien kehityksen eturintamassa, ja kehitys palkittiin olympiapaikalla jo Pekingiin. - Ennen kuin olemme saaneet luotua jäätanssikulttuurin Helsinkiin, ei ollut edes polkua edetä huippujäätanssijaksi. Ainoa väylä oli harjoitella yksinluistelijana, kun siellä sitä valmennusta oli tarjolla. Nyt meillä on olemassa myös toinen väylä – ihan puhdas jäätanssipolku, Taitoluisteluliiton valmennuspäällikkö Satu Niittynen kertoo OlympiaCastin vieraana. Niittysen työpöydällä on myös pidempiaikainen järjestelmän kehittäminen. Tässä työssä lähes kohtalonkysymys on Helsingin Myllypuroon ajettava hallihanke. - Isoin haasteemme on tällä hetkellä tilaresurssi. Helsingissä olemme kaupungin jäävuorojen varassa, ja urheiluopistoilta ostamme jääaikaa leirityksiä varten. Se on hyvin hajanaista toimintaa, eikä taitoluistelu saa parhaita jäävuoroja. Jos saisimme oman tilan ja jääresurssin, jota hallitsemme, tapahtuisi isoja asioita nopeasti, Niittynen uskoo. - Olympiaedustajamme reissaavat päivän aikana Kaarelasta Pirkkolaan ja Oulunkylään ja harjoittelevat kylmissä halleissa vaihtuvilla jäävuoroilla. Sehän ei ole missään nimessä kilpailukykyinen tilanne maailman huippujen kanssa. Hattua nostan, että jäätanssijamme pystyvät tässä tilanteessa tuottamaan myös tulosta. Jääaikaresurssi on selkeästi suurin haaste lajissa tällä hetkellä, ja uusi halli ratkaisisi monta ongelmaa ja avaisi uudenlaisia mahdollisuuksia huippu-urheilutoiminnan keskittämiseen ja tehostamiseen. Tällä hetkellä selkeästi liittojohtoinen toimintamalli on vain jäätanssissa. - Yksinluistelussa laitamme tosi paljon euroja urheilijoiden harjoitusolosuhteiden ostamiseen milloin mistäkin. Ajatus on se, että kun halli saadaan, niitäkin euroja voi ohjata omaan resurssiimme ja urheilijoille. Silloin sitä rahaa jää muuhunkin, kun jokaiselle ei tarvitse erikseen ostaa jääaikaa ympäri maailmaa, Niittynen korostaa.

15 Joulu 202147min

Jääkiekko on vuodesta toiseen yksi Suomen harrastetuimmista urheilulajeista. Huippupelaajia voi nousta lähes mistä päin Suomea tahansa ja kiekkoammattilaisten määrä onkin viime vuosina ollut jatkuvassa kasvussa. Nuoruus- ja valintavaiheessa oleviin urheilijoihin panostetaan monen eri toimijan yhteistyöllä. Huippu-urheilujärjestelmässä urheiluakatemiatoiminta kokoaa yhteen seurat, oppilaitokset ja muut keskeiset toimijat. - Meidän rakenne antaa mahdollisuuden siihen, että urheilijat pystyvät panostamaan urheiluun opiskelujen rinnalla. Se on merkityksellinen asia, että järjestelmä on rakennettu sellaiseksi. Nuoruus- ja valintavaiheessa harjoitellut tunnit ja tehdyt pohjat valmistavat huippu-urheiluun. Siksi tähän vaiheeseen panostetaan, sanoo Herkko Koski. Koskella on monta roolia kuopiolaisessa jääkiekkotoiminnassa. Hän on Juniori-KalPan urheilujohtaja, jääkiekkolehtori ja Kuopion alueen urheiluakatemian valmennuskoordinaattori. Nuoruus- ja valintavaihe on erityisesti hänen sydäntään lähellä. - Koen, että siinä vaiheessa pääsee vaikuttamaan tosi merkittävästi niiden nuorten elämään ja myös sitten siinä kohtaa olemaan apuna ja jeesaamaan sillä toisella uralla, kun tulee ehkä ymmärryksiä siitä, että hetkinen - tästä ei välttämättä tulekaan mulle ammattilaisuraa. Jääkiekkolehtorina hän on tiiviisti tekemisissä myös pelaajien kouluasioiden kanssa ja huolehtii siitä, että jokainen saa tarvitsemansa tuen, jotta koulu sujuisi. Yhteistyö oppilaitosten ja kotien kanssa on tiivistä. - Esimerkiksi urheilulukiossa käydään joka jakson jälkeen opinto-ohjaajien kanssa kaikki meidän kiekkoilijat läpi, miten on mennyt edellinen jakso. Käydään läpi, onko tulossa maajoukkueleirityksiä ja niin edespäin, että pääsisi kiinni siihen arkeen, ja toisaalta myös oppilaitoksen puolelta tulee paljon kysymyksiä, että miten siellä lajin puolella menee? On hyvä tunnistaa, että vaikkei ehkä olisi koulussa niin innostunut, niin siellä voi olla kuitenkin ihan tosi tavoitteellinen urheilija, joka ei ehkä siellä koulunpenkillä sitä näytä. - Näen sen sillä tavalla, että jos pelaajalla ei ole mitään muuta kuin se laji ja peli, ja hän ei opiskele eikä ole sellaista arkirytmiä, niin kyllä se on pois myös huippu-urheilusta. Toisella asteella se vaan kuuluu siihen, että opiskelu on nivottu yhteen siihen tavoitteellisen harjoittelun rinnalle.

8 Joulu 202132min

Miten tasa-arvo toteutuu urheiluyhteisössä? Missä olemme nyt ja mihin olemme menossa? Tästä kaikesta OlympiaCastissa keskustelevat Finland Svenska Idrottin tasa-arvovastaava ja projektipäällikkö Tarja Krum sekä Liikuntatieteellisen seuran liikuntatieteiden asiantuntija Vilja Sipilä.   Sekä Tarja Krumin että Vilja Sipilän mielenkiinto liikunnan ja urheilun tasa-arvoteemoja kohtaan on herännyt varhain. Tällä hetkellä Krum työskentelee Finland Svenska Idrottin tasa-arvovastaavana ja projektipäällikkönä. Sipilä toimii puolestaan Liikuntatieteellisen seuran liikuntatieteiden asiantuntijana. Sekä Krum että Sipilä tunnistavat tasa-arvokysymysten edenneen lähivuosina puheen tasolta yhä vahvemmin konkreettisiksi toimiksi. – Nykyisin epäkohtia on alettu nostamaan herkemmin esiin mediassa. Esimerkiksi sitä, onko miehillä ja naisilla samanlaiset edellytykset tehdä uraa ammattiurheilijana, kun katsotaan vaikkapa palkkoja ja näkyvyyttä, Krum toteaa. Krumin mukaan vanhojen rakenteiden kyseenalaistaminen ja muuttaminen herättävät kuitenkin tunteita. Aiheen esiin ottaminen vaatii usein hienovaraista lähestymistä. Myös Sipilä tunnistaa ilmiön. – Harvoin tasa-arvotyötä voisi kuvata helpoksi. On kuitenkin hienoa, että näille keskusteluille on nyt enemmän tilaa ja ilmaa. Vastaanottavuus teemoille kehittynyt, kun vastuullisuusteemat ovat olleet yhteiskunnassamme yhä vahvemmin esillä. Tällöin ilmiö tavoittaa myös urheilun ja liikunnan kentän, Sipilä kuvaa. Erilaisten esikuvien merkitys tärkeässä roolissa Sipilä osallistui keväällä 2021 Olympiakomitean Johtaa kuin nainen -koulutusohjelmaan. Sipilä näkee naisille suunnatut koulutukset tärkeiksi tasa-arvon edistäjiksi. – Jos eläisimme ”täydellisessä” maailmassa, ei tällaisille koulutuksille olisi tarvetta ja jokaisella olisi yhtäläiset mahdollisuudet tavoitella unelmiaan. Emme kuitenkaan vielä ole tässä pisteessä ja siksi on tärkeää, että erilaisia toimijoita tuetaan ja heidän tekemistään boostataan. Sipilä ja Krum näkevät tärkeäksi sen, että urheiluyhteisöstä löytyy erilaisia esikuvia. – Emme voi tavoitella jotakin sellaista, mitä emme näe. Tarvitsemme erilaisia ihmisiä, joihin voimme samaistua – juuri niitä esikuvia, Krum toteaa. ”Kaikkea ei tarvitse tehdä kerralla” Vaikka tasa-arvotyö voi ajoittain olla työlästä ja vaikeaa, haluavat Krum ja Sipilä korostaa, että urheilun kentällä apua on tarjolla runsaasti. Tasa-arvokysymyksiä ei tarvitse ratkoa yksin. – Hyviä esimerkkejä on tarjolla paljon ja apua on saatavilla. Jos kokee, etteivät hommat ihan vielä ole hallussa, on muistettava, että näiden teemojen saralla suunta on vain eteenpäin. Mallia ja vinkkejä on tarjolla; esimerkiksi Olympiakomitean Vastuullisuusklinikat auttavat pohtimaan oman lajin tai seuran yhdenvertaisuus- ja tasa-arvosuunnitelman tekemistä, Sipilä summaa. Krum nostaa esiin myös pienten onnistumisten merkityksen. – Virheitä on toki inhottavaa katsoa ja näistä saattaa tulla ikävä olo, mutta on tärkeää muistaa, ettei kaikkea tarvitse tehdä kerralla. Pienetkin askeleet kohti vastuullisempaa ja turvallisempaa urheiluyhteisöä ovat juhlan aiheita ja näistä pitää muistaa iloita, Krum kannustaa. Olympiakomitean Vastuullisuusklinikalla 28.1. käsitellään vastuullisuuskysymyksiä kahdesta näkökulmasta: Miten tasa-arvo edistyy urheilujärjestöjen hallituksissa ja miten sukupuolen moninaisuus ja sukupuolivähemmistöt huomioidaan urheilussa.

1 Joulu 202154min

Vuosi sitten jääkiekkouransa päättänyt Lasse Kukkonen ja urheilupsykologi Eero Mikkelä kannustavat OlympiaCastissa nuoria urheilijoita tunnistamaan omia vahvuuksiaan ja kehittämään niitä. Itsensä tunteminen urheilijana auttaa kehittymään oikeissa asioissa. - Itsetuntemus, sen tunteminen, että kuka on urheilijana ja mikä sulle sopii, on ihan älyttömän tärkeä asia ja ihan lajista riippumatta. Kuka olet urheilijana ja millainen kilpailija olet, mikä sopii sun ominaisuuksiin? Ajatus lähtee siitä, että tietää ylipäänsä, että kuka urheilijana on ja vähän reflektoi sitä, pohtii sitä mikä just itselle sopii. Muutenhan urheilusta tulee aika vaikeita, kommentoi Mikkelä. Kiekkourallaan lukuisten valmentajien luottopelaajana tunnettu Kukkonen tietää kokemuksesta, miten vahvuuksien tunteminen auttaa kehittymään. - Uran loppupuolella sanottiin, että olen henkisesti vahva, mutta en mä syntynyt henkisesti vahvana, vaan harjoittelin tietoisesti sitä asiaa, itseni tuntemista, Kukkonen sanoo. - Sellaiselle pelaajalle, joka pystyy joukkuetta auttamaan, löytyy pelipaikka aika usein. Itse sain pelata aika pitkän uran, mutta en ollut ihan hirveän hyvä jääkiekkoilija fyysisiltä tai taidollisilta ominaisuuksiltani. Mutta aika nuorena hoksasin, että pystyn auttamaan joukkuekavereita aika paljon. Sain olla aika monessa paikassa sen takia ja itse asiassa kehityin sitten sitä kautta pelaajanakin aika paljon. Se mihin voin ja mihin haluan oikeasti vaikuttaa, on se juttu, hän jatkaa. Tulevissa Euroopan Nuorten Olympiafestivaaleissa Suomen joukkueessa on urheilijoita kahdeksassa lajissa. Yhtenäinen joukkue rakentuu yhteisillä pelisäännöillä. - Huumori ja tutustuminen sekä asioista keskusteleminen on aina semmoisia hyviä lähtökohtia. Kukaan ei ole suurempi kuin joukkue, ja kaikki huomioidaan, tuli siellä millaista menestystä vaan. Pyritään luomaan semmoinen ilmapiiri, jossa kaikki saa olla omia itsejään ja tulee kohdatuksi myös omana itsenään siellä kisatilanteessa, toteaa Mikkelä. Kotimaansa edustaminen arvokilpailuissa on harvinaista herkkua ja Kukkonen muistaa haaveilleensa maajoukkueesta jo pienestä pitäen. - Ei silloin lapsena vielä NHL:stä unelmoitu, sitä unelmoitiin maajoukkueesta. Olin 14-vuotias, kun 1995 voitettiin maailmanmestaruus. Kyllähän se oli semmonen hetki, että tiesin, että tuolla haluan olla joskus. Se unelma heräsi silloin, kertoo Kukkonen. - Viimeiset kisat palasin 2018 olympialaisissa, ja kyllä se sama tunne säilyi hyvin pitkältä. Kyllä se oli aina semmoinen spesiaalihetki, kun sai sen leijonapaidan laittaa. Se on oikeasti aika iso etuoikeus.

24 Marras 202149min