57. Kirjat, nuo mukasivistävät sanojen varastot - ystäviä vai vihollisia?

Kirjat, nuo mukasivistävät ja haisevat sanojen varastot- ystäviä vai vihollisia?

Kädessäni on vanha, keskikouluaikainen kirja, jossa likaisenväriset lehdet ovat osittain lähes irronneet, jossa on alleviivauksia ja lyijykynällä kirjoitettuja muistiinpanoja siellä täällä, omia ja sisarteni muistiinpanoja. Kirja on päällystetty vihreällä, kalakuvioisella muovipäällisellä, joka edelsi kontaktimuovia. Kirjanlehdet ovat varmasti jotain tosi huonolaatuista paperia, kun ne ovat niin ruskeita.

Kirja tuo mieleen keskikoulun hajut, mutta ei juuri ikäviä muistoja. Lapsuus on kai sitten ollut siedettävää, jopa onnellista. Kirja on ostettu sisarelleni keskikouluun vuonna 1951, vuosi syntymäni jälkeen. Olen iloinen ahkeruudestani koulussa, joka paistaa merkintöinä kirjan sivuilla, ja muistan hyvällä historianopettajaani, avasi oven historian kiinnostaviin tapahtumiin.

Kirja on muiden kirjojen kanssa samassa monenkirjavassa kirjojen joukkueessa kulkenut paikasta toiseen, vuodesta toiseen, asunnosta toiseen, hyllystä toiseen omien elämänvaiheitteni läpi. Nyt se osui käteen varaston tyhjennyksessä haisevassa autotallissa. Siihen oli inhottavasti tarttunut varastointipaikan betoninhaju.

Mikä ihme on saanut minut jumaloimaan kirjaa, tietoa, omaa historiaa niin, että sillä ja muilla kirjoilla on täytetty kalliita asuinneliöitä? Se on kenties tiedon ja oppineisuuden yliarvostus tai oma virheellinen käsitys, että menneisyys olisi jotenkin niin arvokasta, että jos sen heittää roskiin, se katoaa salaperäisesti.

Nyt voin heittää pois raamatunkin (en vihkiraamattuani, enka uusinta painosta) aivan surutta, mutta muistaakseni se pitäisi hävittää polttamalla. Rikon kuitenkin sääntöä ja laitan liiat, meille eksyneet pyhät kirjat kavereineen mustaan roskasäkkiin, jonka mieheni vie autolla jätteenkäsittelylaitokselle.

Tämä kapinallinen haluaa polttaa kirjat, heittää osaksi ikävänkin menneisyyden roskiin. Vanhoissa kirjoissa ei ole yhtään mitään sellaista, mitä en saisi kirjastosta tai toisten maksamista neliöistä lainaksi ja luettavakseni, jos sellainen hinku tulisi. Uusia kirjoja saa kaupasta, eikä niiden taakkana ole menneisyyden hajuja.

Käsissäni on ollut koko elämäni ja perheemme kirjat ja niiden kohtalot. Jo kauan sitten lakkasin luokittelemasta eri hyllyille lastenkirjoja, vauvakirjoja, urheilukirjoja, ennätyskirjoja, tietokirjoja, kouluromaaneja, oppikirjoja, harjoituskirjoja, sanakirjoja, lausesanakirjoja, vitsikirjoja, askartelukirjoja, kirjasarjoja, eri organisaatioiden historiakirjoja, omaelämäkertoja, vieraskielisiä kirjoja, matkaoppaita, karttakirjoja, keittokirjoja ja -kirjasia, romaaneja, joita ei kukaan koskaan ole lukenut, pieniä punaisia uusia testamentteja, virsikirjoja, laulukirjoja, matematiikan tehtäväkirjoja ja luentomonisteita.

Kaunokirjoituskirjasia, poliitikkojen kirjoja tai ystävien runokirjoja ja pienoisromaaneja. Työhön liittyviä julkaisuja, joissa on myös minun kirjoituksiani. Muutama lahjaksi saatu väitöskirjakin on joukossa. Lakikirjoja, satukirjasarjoja, historiasarjoja, tietokirjasarjoja, murrekirjoja kotiseudultani, kansanmusiikkikirjoja, aapisia ja kalastuskirjoja, autokoulukirjoja, yksi lainattu metsästystutkintokirja.

Meinasin unohtaa rakkaimmat kirjani, taidekirjat, maalauksen opaskirjat ja laulu- ja nuottikirjat. Niitä en hävitä, paitsi nyt ikivanhan Pesosen nuottikirjan ja viulunsoitto- pianonsoitto- ja klarinettiopaskirjan.

Lukion filosofiankirjasarja on säilytettävien joukossa, vai onko jollain jotain sitä vastaan? Siis lähinnä tällä.

Kirjaluettelo on helppo tehdä juuri äskeisen inventaarion perusteella, niin läheinen kosketus niihin kaikkiin tiedonkerääjiin on, joka minusta on kummallista nyt, kun niin vastenmielisesti niihin suhtaudun.

Voisin jopa vihata kirjojani tai sitä vääristynyttä asennetta niiden koskemattomuuteen. Nehän kuitenkin palvelevat minun tiedon- ja elämystenhalujani.

Asiat ovat nyt edenneet hiljakseen kohti Kyntökujan kansainvälistä kirjojenpolttopäivää. Kansainvälisyys tarkoittaa vain sitä, että kirjastossani vilahtaa myös vieraskielistä kirjallisuutta ja paikka on vain se, missä asumme kirjojen piirittämänä.

Tänään tuli yllättävä käänne filosofointiini, kun sain puhelinsoiton, jossa siirryimme keskustelemaan kirjojeni raa´asta kohtalosta.

- Googlaa, jospa joku kirja onkin jonkun toisen haluama.

Voisiko joku todella lukea minun luovuttamaani kirjaa? Voisiko joku lukea loppuun kaikki minun hävitysuhanalaiset kirjani, mutta muistin edesmenneen ystäväni sanat, että kirjat eivät lopu lukemalla.

Muistin myös tämän kirjojenystävän hymyilevät kasvot, huumorintajun ja iloisen elämänasenteen.

Projektini ei vielä ole päättynyt tyhjiin hyllyihin, mutta se etenee väistämättä kirjojen rajuun karsintaan ja jonkunlaiseen painetun tiedon väheksymiseen.

Rupean sitten itse tekemään tietoa eli odottamaan omaa kirjaani, jonka tämä on laittanut todoo-listalle. Sitä ennen luen vain verkkotekstejä ja sanomalehtiä välttäen vimmaisesti kirjojeni sivistävää seuraa.

Sisareni antoi ohjeeksi lukea vain uutta kirjallisuutta ja sen, että joka päivä pitäisi lukea jotain kirjaa vaikka vain viisitoista minuuttia.

Poikani sanoi, että joissakin kodeissa on hyllyt täynnä kirjoja. - Mieti, äiti, mitä se kertoo perheestä.

Hajoan.